Lisää ahdistavaa synkistelyä...

Eva kirjoittaa kirjeitä ex-miehelleen. Heidän yhteinen poikansa Kevin on vankilassa surmattuaan luokkatovereitaan lukiossa. Kirjeissään Eva käy läpi heidän avioliittoaan ja Kevinin syntymää, lapsuus- ja nuoruusvuosia, sekä raportoi käynneistään vankilassa vierailupäivinä. Kirja on todella hyvin kirjoitettu ja lopussa lukija kohtaa järkyttävän tiedon. Jotta lukujännitys säilyy, en paljasta tämän enempää, voin vain kertoa, että vaikka yleensä jotenkin pystyn aavistamaan etukäteen juonenkäänteitä, tässä hirvittävä yllätyskäänne pysäytti niin, että oli pakko lopettaa vähäksi aikaa lukeminen ja vähän pohdiskella syntyjä syviä.

Harvoin on mikään kirja pistänyt näin paljon ajattelemaan. Äitiyttä, äidinrakkautta; ovatko ne itsestäänselvyyksiä, entäpä jos ei voisikaan tuntea rakkautta lastaan kohtaan? Voiko lapsi olla niin vaikea, ettei edes oma äiti pysty rakastamaan? Ja vaikka kertoo toisesta kulttuurista, Jokelan koulusurmat pyörivät kuitenkin mielessä koko ajan, meilläkin jo tällaista tapahtuu. Miksi? Missä kohtaa mennään metsään, kun lapsi/nuori ei saa apua? Ja kaikkein eniten minua pysäytti: Onko mahdollista, että joku on syntymästään saakka _paha_? Oliko tämän kirjan poika paha vai epäonnistuiko äiti/isä kasvatuksessaan ja siten aiheutti lapsen pahuuden vai mikä voi aiheuttaa tuollaisen?  Valtava määrä kysymyksiä jäi mieleen, niitä sulattelen vieläkin, vaikka lukukokemuksestani on pari viikkoa. Aion lukea kirjan uudemman kerran jonkin ajan kuluttua ja katsoa miltä se sitten tuntuu. Nyt se tuntuu lähinnä järisyttävältä.

Suosittelen niille, jotka haluavat kesän lämpimillä paneutua todella syvällisten kysymysten äärelle. Muille johonkin otollisempaan ajankohtaan... joka tapauksessa suosittelen.

96141.jpg

Pauliina