Pitäisi varmaan nostaa hattua Graftonille, joka on vuosikymmenet jaksanut jurnuttaa Kinsey-etsivänsä kanssa muuttamassa hänessä oikeastaan mitään. Sama yksinäisyys, välillä vaihtuva mutta silti sama miesystävätyyppi, ihana satavuotias Henry-vuokraisäntä, McDonald's -mainokset ja sama musta jokapaikan mekko. Joku voi pitää tutusta ja turvallisesta, mutta ahkeraa lukijaa kyllä kyllästyttää samojen lauseiden toistuminen nyt jo kahdeksannentoista kerran!

Lisäksi minusta naisdekkareissa parasta on juuri henkilöiden kehittyminen ja heidän elämänvaiheidensa kuvaaminen. Vanheneminen ja sen pohtiminen toisi kaivattua potkua tähänkin sarjaan.

Juoni ei ole ihmeellinen: multimiljonääri palkkaa Kinseyn kaitsemaan tytärtään, joka vapautuu vankilasta kärsittyään petossyytteestä mätkäistyn tuomion. Tyttö yrittää päästä kiinni arkeen, mutta vähitellen kostonhimo ja seikkailut alkavat vetää tylsää jokapäivää enemmän.

Kun luin Ärrää, teksti vei mukanaan nopeasti, mutta jälkeen päin ajateltuna en keksi, miksi. Taitavaa kirjoitusta kuitenkin?

Mitähän tästä lätkäisisi... No, vaikkapa tusina-

96139.jpg

reetta