Rendellin komisario Wexford on yksi lempparini. Sivistys, ikääntyminen, kaksi aikuista tytärtä ja lapsenlapset sekä etenkin pitkä avioliitto Doran kanssa tuovat dekkareihin paljon enemmän kuin perusjuonen. Lievää vanhanaikaisuutta ja joitain ylilyöntejä mm. poliittisen korrektiuden halveksunnassa, kielenkäytön paheksumisessa ja tietokonefobioissa kirjoissa näkyy, mutta annan ne melkein anteeksi.

Isä löytää teini-ikäisen tyttärensä murhattuna kotinsa läheltä, ja monen ihmisen maailma romahtaa: tytön isän, hänen äitipuolensa ja hänen pienen poikansa, jota kukaan ei tunnu haluavan. Motiivia ei tunnu löytyvän, vain lisää salaisuuksia, kunnes toinen ruumis putkahtaa esiin...

Tässä dekkarissa Rendell ottaa kantaa lapsettomuuteen, sijaisraskauksiin ja adoptioihin tyypilliseen kirpeään tapaansa, mutta en oikein päässyt samalle aaltopituudelle kirjailijan kanssa. Samoin kävi joissain edellisissä dekkareissa, joissa Ruth äityi saarnaamaan rasismin ja feminismin painavista kysymyksistä. Tietoa ja mielipiteitä on, mutta silti populismi sanoo viimeisen sanan. Hiukan romantiikkaakin kirjaan on tungettu, mutta se ei pahemmin häirinnyt :).

Itse juoni on taitava, kiemurainen, ja hämyjohtolankoja pullollaan. Vasta viimeisellä sivulla (pitkähkön Poirot'maisen "paljastan-kaiken-teille" -kohtauksen jälkeen) lukija päästetään piinasta - ja ihmettelemään hiukan pöllähtäneenä, oliko tämä nyt tosiaan tässä. 

96139.jpg 126307.jpg

reetta