Luin kirjan hengästyneen nopeasti ahmien, mikä taitaa olla sekä väärä että oikea tapa. Toisaalta Onnen tyttö vaatii hiljentymistä, sanojen tutkailua ja niiden maistelua. Aikuisen kieli on kääntynyt lapsen maailmaa kuvaavaksi, uusiosanat ja väärinymmärrykset naurattavat ja itkettävät. Toisaalta taas ahmiminen mahdollistaa tunnelmiin, tunteisiin ja mielikuviin heittäytymisen, joka tässä kirjassa on olennaista.

Kerttu on neljäsluokkalainen tyttö lapsen ajatuksineen ja murheineen. Taustalta paljastuu järkyttävä tapahtumaketju, jonka vuoksi lapsi kirjoittaa kirjeitä kuolleelle äidilleen. Äiti ei vastaa. Loppu on kuitenkin optimistinen, elämä aukeaa vähitellen ja oma tie naiseuteen häämöttää.

"Silti loppuun asti me ollaan tekemisissä. Sää puhallat mun naamalle. Jos muurahaista puhaltaa, niin se muuttaa suuntaa ja pakenee lattialistan alle. Hengessä on voimaa, joten puhallus on ihmiselle tärkeetä. Voi hengittää hiljaa toisen kasvoille.

Muistatko äiti, kun me pistetään korvat vastakkain ja kuunnellaan, mitä toisen päässä liikkuu? Muistaksää, kun laitan korvan sun mahaan ja kuulen armotonta kurinaa? Annan sun napaan pusuja ja kaivan sormella napanöyhtää isän navasta. Kun sää puhut, mää kuulen mun äänen sun sanomisissa.

Me maataan nurmikolla ja katsellaan tähtiä. Joskus talvella me nähdään tähdenlento ja toivotaan asioita. Sää toivot pitkää elämää. Mää toivon, että opin sanomaan ärrän. Haaveilen, että ollaan yhdessä säännöllisesti.

Vieläkin äiti."

Yksi kauneimmista kirjoista, joita olen lukenut. Ja itkenyt läpi.