Bongasin tämän äänikirjan kirjastosta lähinnä sen klassikkouden takia, en yhtään tiennyt, mistä kirja edes kertoo. Täytyy tunnustaa, että en ollut kovin vaikuttunut, ja ihmettelen, miksi tämä muka on niin klassikko.

Kirja kertoo amerikkalaisesta nuoresta miehestä, joka jostain syystä toimii luutnanttina Italian joukoissa 1. maailmasodassa. Kirja on jaettu viiteen eri osaan, joista minusta vain kaksi viimeistä olivat edes vähän kiinnostavia. Kolmen ensimmäisen osan kanssa mietin koko ajan, että miksiköhän tätä kuuntelen, tämä on tylsää...

Ensimmäisissä osissa tämä amerikkalainen nuori mies, Henry, tapaa Catherinen, englantilaisen sairaanhoitajan, ja heidän suhteensa kehittymistä kuvataan. Mutta pääpaino on kuitenkin sodalla, tai lähinnä eri ihmisillä Henryn komppaniassa. Kirjassa kuvaillaan Henryn käymiä keskusteluja näiden ihmisten kanssa, ja tapahtumia eri tilanteissa, mutta keskustelut jäävät hyvin pinnallisiksi ja tapahtumat hyvin irrallisiksi. Jotenkin puheista tulee semmoinen olo, että Henry on täysin tunteeton ihminen ja mikään ei häntä sen kummemmin liikauta. Hän vain toteaa asiat, eikä välitä niistä sen enempää. En oikeasti usko, että ihminen voi olla sellainen, ja siksi kai minua häiritsi, kun mitään tuntoja ei kuvattu. Vaikuttaa siltä niinkuin kirjan keskusteluilla ja tapahtumilla ei olisi mitään vaikutusta päähenkilön tunteisiin tai ajatuksiin. Ja suuri osa tapahtumista ei ole mitenkään yhteydessä toisiinsa, eli ei vaikuta juonen  kulkuun mitenkään.

Kaksi viimeistä kirjaa kertoo siitä, miten Henry ja Catherine pakenevat yhdessä sotatantereelta Sveitsiin. Tässä osassa on selkeämmin juoni, tavoite ja enemmän kerrontaa eikä pelkkiä vuoropuheluja. Tunteitakin jopa vähän esiintyy. Mutta kirjan loppu on taas hyvin töksähtävä.

Tästä tuli mieleen, että kirja on niin kuin päiväkirja. Tässä ei ole mitään ennalta kirjoitettua juonta, vaan kaikki eri päivistä kuvataan vain irrallisia tapahtumia, joista sitten osa saa jatkoa joinakin myöhempinä hetkinä ja osa jää täysin itsenäisiksi merkityksettömiksi pikkuasioiksi. Sellaista on jotenkin rasittavaa lukea, kun kuitenkin kuvittelee lukevansa romaania, jossa on joku ihan oikea juoni. Eri asia olisi, jos lukisi ihan oikeaa elämänkertaa. Tämä on jotain romaanin ja elämänkerran välillä, olisi auttanut paljon jos kirjailija olisi pystynyt päättämään, kumpi se oikeasti on.

- Kaaka -