Pikkukylän tasainen elämä mullistuu, kun läheisestä rannasta löytyy ruumis. Sinikka, entinen perhepäivähoitaja ja nykyinen vyöhyketerapeutti/ennustaja, on tehnyt itsemurhan. Jälkeen on jäänyt vain kirje: "Olen kauhean pahoillani. Tiedän, että tämä on anteeksiantamatonta. Minusta on kauhea aiheuttaa teille tällä tavalla vaivaa. Viime aikoina vaan on ollut niin kaikenlaista".

Kylän kirjastonhoitaja Immi joutuu osallistumaan tapahtumiin, sillä Sinikalla on lainassa palauttamattomia kirjoja. Viaton kirjojennoutoreissu saa uuden käänteen, kun Immi tunnistaa Sinikan viestin - ei suinkaan itsemurhakirjeeksi, vaan anteeksipyynnöksi kirjastonväelle. Itsemurhateoria rapisee, kun Immi vakuuttuu vähitellen Sinikan kuolleen raa'an murhan uhrina.

Kirjastonhoitaja etsivänä on aika herkullinen aihe. Vihjeitä tulee lainaustilastoista, ja asiakkaiden tuntemus auttaa Immiä tutkinnassa eteenpäin. Työnkuvaus on realistista, ja olisin kaivannut sitä - sattuneista syistä :) - lisääkin.

Aron esikoinen on hyvin suomalainen dekkari. Siinä on kuvausta alkohomismista, pahoinpitelystä, ihmisten pahasta olosta ja yksinäisyydestä. Synkkää pohjavirettä ei riko edes rakkaus puolisoon tai perheeseen, sillä kaikista ihmissuhteistakin löytyy jotain pimeää ja salattua. Juoni on sinällään hiukan pitkälle menevä, mutta kantaa lähes loppuun saakka. Henkilöitä on paljon, mutta koska heidät kytketään tiukasti perhekuntiinsa, pysyy lukija hyvin kärryillä.

Kirjan teemat olisivat riittäneet kahteenkin teokseen. Vaikka asiat liittyivätkin toisiinsa, oli niitä kuitenkin liikaa. Pahuus on kirjassa todella julmaa, ja se kohdistuu kaikkein pyhimpänä pidettyyn suhteeseen: äidin ja lapsen väliseen tunnekylmyyteen, jota käsitellään useista eri näkökulmista. Yhtään onnellista ja tasapainoista lasta ei kirjasta tahdo löytyä, jos ei äitiäkään. Jokaisen kirjan henkilön komeroista kaivettavat luurangot ovat turhankin suuria tavallisen pikkukylän ihmisten jäänteiksi, mutta ehkä realismin ei kuulukaan ulottua romaanin jokaiseen nurkkaan.

96140.jpg

reetta